Viime yönä en saanut unta. Iski oikein kunnon masennus-aallon päällensä. Kaikki tuntuu taas kaatuvan päälle.

 Murkku on murkku. Taistelen esikoisen kanssa murkun asioista. Siis esikoinen vastaan minä. Olen niiiiiiin, niiiiiiiiiiiin paska ja huono äiti, kun en meinannut päästää murkkua (nyt 16v) asumaan soluasuntoon läheiseen kaupunkiin opiskelun alkaessa ammattikoulussa. Olen huono äiti, kun teetän murkulla kaikki (ihan kaikki) kotityöt. Murkun hommia on siis tyhjentää astianpesukone ja viedä kompostiämpäri. Pitää huoneensa ja toinen, käyttämänsä wc siistinä. Olen tosi surkea äiti, kun syytän adhd:tä, vaikka vika on minussa, siis äidissä. Tässä(-kin) kohtaa hakkaan päätäni seinään. Siis esikoinen on nyt sitä mieltä, että murkulla ei ole yhtään mitään sairautta. Vain paska-huono äiti. Argh. Esikoisen isä oli todella hyvä puhumaan ja huomaan esikoisen perineen nämä lahjat. Isänsä (ja nyt lapsi) puhuu vaikka valkoisen mustaksi. Minä, joka pidän itseäni verbaalisesti lahjakkaana, jään toiseksi. Enkä millään pysty laittamaan esikoiselle vastaan. En pysty, koska voisin loukata (ihan sama kuinka minua loukataan). Sitä paitsi esikoinen on menossa naimisiin, en halua pilata häitään. Argh.

Isompi pieni, siis nyt jo 7v, aloittaa koulun ensi viikolla. Nyt pitäisi saada ratkaistua miten saan isän (ja mumman+paapan) ymmärtämään kuinka tärkeää nukkuminen ja oikeanlainen ravinto on koululaiselle. Ja siis ihan kaikille, mutta etenkin koululaiselle. Pienet tuli isältään sunnuntaina ja vein heidät eilen (ma) hoitoon. Voi sitä itkua ja kitinää. Molemmat niin tosi väsyneitä. Ruokana oli ollut taas pelkkiä herkkuja (ja perunaa, tietty. RANSKALAISIA!!! kun lapsille ei muu kelpaa, huoh), ja iltaisin oltiin valvottu, että isi saa aamulla nukkua pitempään.... Ja minä taas vajaan kaksi viikkoa yritän saada rytmejä kohdalleen, kunnes koittaa taas isä-vkonloppu. 

Itse olen määräaikaisella kuntoutustuella (ent. sairaseläke), se loppuu tämän kuukauden lopussa. On kolme viikkoa aikaa löytää työpaikka, joka palkkaa tämmöisen raajarikon. Tai sitten on lähdettävä opiskelemaan. Mutta kun minulla ei ole siihen varaa!! Esikoinen siis sai tahtonsa läpi ja murkku muuttaa. Kaikki rahani menevät siis sinne (mitkä hemmetin rahat??) ja ahdistaa se kirjojenkin ostaminen. Mä en ala, mä en jaksa... Selkä siis on aivan paska edelleen, työkokeilupaikassa en saanut jatkaa, vaikka kaikki osapuolet tykkäsivät. Työkaverit, työnantaja, asukkaat ja minä. Mutta kun.. Mutta kun siellä tarvitaan miespuolinen työntekijä kesällä kuolleen tilalle ja terve ihminen tietenkin. Tunnen itseni niiiiiiiiiiin hyödyttömäksi. Ja huonoksi. Ja köyhäksi.

Mulla ei riitä energia yhtään mihinkään. Pitäisi soittaa lääkäriaikaakin, lopetin yhden lääkkeen (mieliala-hermosärkylääke), kun painoni vain nouseeeeee. Oli pakko ostaa tulevia (esikoisen) häitä varten uusi mekko, ja kyllä oli kamala olla sovituskopissa. Mitkään entiset vaatteet ei tahdo sopia päälle. Eikä siis sovikaan. Eikä ole siis rahaa ostaa uusia. Enkä halua olla lihava!!!

Minä en jaksa. Tuntuu, että  mua revitään nyt joka suuntaan ja minä en jaksa.

En vaan jaksa.

Mutta ei, ei minulla ole itsetuhoisia ajatuksia, minä vain en jaksa. Vajoan taas sinne kuilun pohjalle. Eikä tämä johdu sen lääkkeen lopetuksesta, vasta pari päivää olen ollut ilman.

En jaksa edes tarkistaa kirjoitusvirheitä, yrittäkää ymmärtää.

Parempaa loppukesää teille, ihanat lukijani!

 

Ei se ollu yhtään paha! Puoli kahdeksan olin osastolla, neuloin siinä sitten sukkaa ajankuluksi. Kipulääkärini tuli käymään ja kyseli kuulumisia, ihana ihminen! Huikkasi sitten pois lähtiessään, että nähdään iltapäivällä, jos ollaan hengissä. Kylläpä olikin kannustavaa ;) Mutta hän onkin huumorimiehiä. Kysyi onko piikitykselle esteitä; flunssaa, kuppaa, tubia tai sellaista, heh. Tämä lääkäri on cp-vammastaan huolimatta todella terävä lääkäri, kaupungin paras, olen kuullut. Ja olen erittäin paljon samaa mieltä. Piikin laittanut anestesialääkäri oli myöskin huippu tyyppi. Luki papereitani huolella ja tosiaan perehtyi niihin. Hän pyysi osaston lääkäriä laittamaan lähetteen uuteen magneettikuvaan, josko siellä selässä on vielä jotain. Vaikka todennäköisesti ei ole, mutta tutkitaan nyt kunnolla (kuulin, kun tämä lääkäri saneli: näinkin vähän ikää ja täysin työkyvytön). Hermovaurio on ja pysyy, todennäköisesti tämä kipupiikkikään ei auta särkyihin, mutta olipa todella ihana nähdä asialleen paneutuneita lääkäreitä. Niin ja kokea tuokin epiduraaali, en siis ole yhdessäkään synnytyksessäni sitä saanut.. Kun ei ole ehditty antaa.

Piikin sain puoli kymmenen maissa, hetki minua seurattiin siellä heräämössä ja sitten pääsin takaisin osastolle. Sain heti kahvia, oikein kaksi kuppia! Olinkin ravinnotta illasta asti. Puoli kaksi pääsin kotiin. Siinä vaiheessa puudutus alkoi pikkuhiljaa lähtemään pois ja oli todella tuskainen olo. Selkäänhän siis laitettiin myös kortisonia, jonka vaikutus alkaa vasta muutaman päivän kuluttua. Olen napsinut särkylääkettä, mutta edelleen on inhottava olla, selkää on selvästi rassattu! Tuskanhiki on päällä koko ajan. Eilen menin ajoissa nukkumaan, mutta olen nykyään nukkunut tosi huonosti, niin viime yönäkin. Asiaa ei parantanut kuopuksen läsnäolo sängyssäni.. Meinasin muuten nukahtaa sinne heräämöön, kun odottelin lääkäriä piikittämään :D Vaikka mun piti olla kauhean peloissani. En saanut edes mitään rauhoittavaa. En oikeasti osannut sitten pelätä, henkilökunta oli aivan mahtavaa ja lääkäri ihana (joko sanoin, että molemmat tänään tapaamani lääkärit olivat ihania???).

Nyt painun pehkuihin, toivottavasti huomenna on parempi päivä.

Tänään on ollut taas oikein rääkypäivä. Vaikka luulin jo, että olen pahimman yli päässyt. Ehkä jollakin tavalla osasin kuitenkin odottaa tämän rakkaustarinan loppuvan, silti se satuttaa.

Tänään olin kirkossa. En ole uskossa, olen eronnut kirkosta jo yli kymmenen vuotta sitten. Papin puhe itketti, kun hän puhui naimisiin menneestä parista. Tiedättehän: toisianne rakastakaa ja anteeksi antakaa...

Kirkon penkillä istuin ja nieleskelin itkua...

 

Huomenna sairaalaan kipupiikille. Sekin jännittää.

 

 

 

Olin tänään siellä kutu-polin lääkärillä. Hän oli sitten loppujen lopuksi sitä mieltä, että ehkä minut kuitenkin kannattaa (eläkevakuutusyhtiön mielestä siis) vielä uudelleen kouluttaa. Ja että kykenisin vielä johonkin työhön. Lääkärillä oli myös hallussaan psykologin tutkimusten tulokset. Minähän kävin psykologilla kahdesti, oli muistitestejä ja päässälaskua ja musteläiskätestiä ym. Varovasti kysyin lääkäriltä, että mitä niistä ilmeni. Pahinta pelkäsin, olen ollut sitä mieltä, että minulla on kroonistunut raskaus- ja imetysajan dementia. No, ei ollut. Vaan olin selvinnyt testeistä huomattavasti keskivertoa paremmin!! Ja senkin puolesta olisin kyvykäs opiskelemaan. Vaikka en tiedä haluanko. En halua ainakaan koulunpenkille moneksi vuodeksi, enkä ehkä kykenisi istumaankaan pitkiä aikoja kerrallaan. Ainakaan vielä, tässä kunnossa.  

En siis muuten soittanut sinne lastenvalvojalle. Kerron tästä(kin) tapauksesta kyllä, kunhan taas jossain vaiheessa tapaamme tai laitan sähköpostia. Mehän varmaan tavataan nimenomaan näiden pienten takia. Tai sen takia, että iskä soittelee lastenvalvojalle aina, kun meillä on jotain ongelmia. Minä en ole soitellut kuin ihan muutaman kerran. (Tai olenpas yrittänyt, mutta tämä lastenvalvoja on niin kiireinen ja häntä on hankala saada kiinni.) Viimeksi siitä kumisaappaiden heitosta ja sitä ennen jostain huorittelusta pihallani lasten kuullen. Eikun viimeksi viime viikolla, kun pienten olisi pitäny päästä yhteen juttuun mukaan (siis iskä pyysi), enkä päästänyt. Soitin sitten samantien lastenvalvojalle ja sanoin itse, että lapset ei sinne mene, minä kielsin. Myös lastenvalvoja oli sitä mieltä, ettei tarvitse päästää. Silloin kerroin, että on tullut taas näitä "iskä kielsi kertomasta" -juttuja. Iskähän kielsi jyrkästi (tapaamisessa lastenvalvojan luona), ettei mitään ole ikinä koskaan kielletty kertomasta...

Olen ottanut jo iltalääkkeet, joten pientä sekavuutta on ehkä havaittavissa. Tuntuu, etten osaa enää edes kirjoittaa, kirjaimet tuppaa mennä ihan sekaisin. Täytynee laittaa talo yökuntoon ja mennä nukkumaan.    

Pienet olivat isällään ja tulivat tänään kotiin. Viisivuotias oli nukkumaan mennessään hyvin, hyvin "outo". "Äiti, mä rakastan sua ihan hirveän paljon, niin että sisälle sattuu." Yleensä tämä samainen lapsi on enemmänkin negatiivisella päällä kotiin tullessaan. No, pienin kiukutteli kyllä senkin edestä. Mutta tämä 5v, huoh. Kertoi sitten hetken päästä, että iskä aina käskee valehtelemaan, eikä hän haluaisi. Tästä on ennenkin ollut puhetta että iskä sanoo, ettei äidille saa jotain juttuja kertoa. Nyt ei saanut kertoa, että 5v oli autossa ilman turvavöitä!!! Kun iskä ja serkkukin (jo aikamies, 5v:n kummisetä) oli. Pienet siis tuotiin tämän serkun pakettiautolla. Minä sanoin, että no, jos siinä autossa ei ollut turvavöitä. Oli siinä, muttei me käytetä niitä!!!

Mitä hemmettiä teen? Lastenvalvoja on lomalla kolme viikkoa, sijainen on, mutta luulen, ettei hän tiedä tästä koko meidän sotkusta mitään. Siis lasten isä soittelee harva se viikko lastenvalvojalle ja kertoilee satuja. Näistä olimmekin tässä joku aika sitten lastenvalvojan luona puhumassa, kun minä otin sinne yhteyttä. Vaadin valvottuja lasten vaihtoja (haku ja tuonti), koska yhden kerran lasten isä heitti kuopuksen kumisaappaat melkein mun ja pienimmän päälle.. Sovittiin, että isä hakee lapset hoitopaikasta ja palauttaa ne pihaan niin, että minä olen sisällä ja isä ei tule sisälle.

Pari viikkoa sitten pienempi lapsi kertoi olleensa yökylässä siellä isän naapurissa. Minä kysyin sitten asiaa 5v:ltä. Hän kauhistui ja sanoi pikkusiskolle, ettei sitä saanut mennä kertomaan äidille! Ja myöhemmin 5v kertoi pienimmän itkeneen illalla, kun olisi halunnut sieltä naapurista pois. Mutta naapurin täti ei päästänyt... 

Mitä mä nyt teen? Odotan kolme viikkoa ja soitan lastenvalvojalle? Soitan sijaiselle ja kerron tämän koko hemmetin sotkun alkaen sieltä viiden-kuuden vuoden takaa? Vai annanko asian olla ja joskus pienet vielä kuolee jossain tapaturmassa, joka olisi ollut estettävissä? Muistan ja tiedän, että se paskapää hurjastelee, joskus kun mentiin Vaasan Avokkiin (ensi- ja turvakotien avopalvelupiste), se päästeli moottoritiellä niin lujaa kun sen autolla pääsi. Varsinkin kiukkuisena se tekee mitä hullumpia juttuja.. Kaahaa. Varmaan myös lapset kyydissä.

Ja se meinaa saavansa lapset ittelleen. Yritää aivopestä lapsia mua vastaan. Nytkin 5v kertoi iskän sanoneen, että äiti on se joka valehtelee. Ja 5v sanoi tietävänsä, ettei äiti koskaan valehtele! Varjele mua jäämästä mistään valkoisesta valheesta kiinni!!  

Miten noista pienistä voi kasvaa hyviä ihmisiä? Miten voin sanoa, että iskä tekee asioita väärin. Mitä minä sanon lapselle? Sanoin kyllä, että iskänkään ei saisi valehdella. Sanoin, että aikuiset on joskus hieman tyhmiä. Lapsi kysyi, että onko lapset sitten joskus tyhmiä. Kerron, että lapset eivät tiedä kaikkia asioita (kuten Marikki; otti äidin silkkisen kylpytakin, kun halusi olla prinsessa ja pelastaa Liisan/Mooseksen Niilistä, mutta äiti ei oikein tykäänyt kun tämä kaunis silkkinen kylpytakki kastui.. Marikkia siis luettiin juuri iltasaduksi.), vaan tekevät joskus vähän tyhmiä asioita tietämättömyyttään. Mutta että aikuisten pitäisi jo tietää, koska ovat niin vanhoja.

Miten saan nämä lapset kasvatettua kunnon ihmisiksi?? Ei pelkkä esimerkkinä oleminen taida enää ihan riittää..

Mitä minä teen?